maanantai 11. lokakuuta 2010
Kommentointia alkoholimainontaan
Näin eräänä iltana LoL-liköörin mainoksen televisiosta ja vaikka aikaisemmin kirjoitinkin aiheesta, että alkoholimainonta ei ole yksin syyllinen lasten juopotteluun, hätkähdytti mainos häikäilemättömyydellään. Mainoksessa pyöriteltiin LoL-ilmauksen lisäksi muitakin nuorten käyttämiä, lähinnä sosiaalisesta mediasta tuttuja ilmauksia. Pullon kyljessä lukee sanat "Chill, cheer, chat, flirt, joke, dance, deep", jotka luovat mielikuvia siitä, miten LoL-likööriä juomalla voi rentoutua, pitää hauskaa ja olla hauska. Juoma itsessään on väriltään iloisen oranssi ja maultaa hedelmäinen ja pehmeä, toisin sanoen makea ja helposti juotava. Voisin kuvitella, että kyseessä on tuote, joka vetoaa ja on suunnattu alle parikymppisiin. Valitettavasti tuosta ikäryhmästä on vain pieni osa niitä, jotka ovat tarpeeksi vanhoja kyseistä juomaa nauttimaan. Alaikäisten alkoholinkäyttö on Suomessa on mittava ongelma - vai markkinarako?
Lukot auki!
Tänään ei huvittaisi. Olen koko aamupäivän etsinyt inspiraatiota niin Aamulehdestä, facebookista kuin muotiblogeistakin - turhaan. Siispä ei auta muu kuin ottaa rautalanka kauniiseen käteen ja alkaa väntää.
Minusta tulee äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Tämä on viimeinen syksyni yliopistolla, joten ajattelin rykäistä mediakasvatuksen opintokokonaisuuden, koska en mitään muutakaan keksinyt. Mediakasvatus ei ole minusta ollut koskaan erityisen mielenkiintoista ja olenkin pystynyt välttämään koko aiheen melko luontevasti opintojeni aikana. Suurin syy mediakasvatuksen opintojen aloittamiseen minulla oli se, että raahautuisin edes muutaman kerran viikossa yliopistolle. En uskonut oppivani mitään sinänsä uutta vaan ainoa hyöty, jota mediakasvatuksen opinnoista ajattelin saavani, olisi suoritusmerkintä.
Asenteeni mediakasvatukseen onkin ollut aina melko negatiivinen. Koen olevani ns. vanhan liiton opettaja, jonka mielestä tie onneen ja eheyteen löytyy kaunokirjallisuudesta mieluummin kuin internetistä. Olen vakaasti sitä mieltä, että mediasisällöt ovat pakollinen paha äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineessa ja ne voitaisiin aivan hyvin sysätä myös jonkin toisen aineen riesaksi.
Hämmästyksekseni olen huomannut mediakasvatusten opintojen olevan todella inspiroivia. Tenttikirjoja lukiessani olen saanut ideoita opetusmentelmistä ja tehtävistä niin luovaan kirjoittamiseen kuin kielenhuoltoonkin liittyen. Ymmärrykseni median käsitteestä lähtien on syventynyt. Mikä tärkeintä, negatiivinen asenteeni on muuttunut hieman positiivisempaan suuntaan. Olen edelleen sitä mieltä, että äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineessa on liikaa sisältöjä ja että suomalaisessa koulujärjestelmässä tulisi keskittyä
enemmän kaunokirjallisuuden opetukseen ja syvällisempään ymmärrykseen. Mutta olen myös sitä mieltä, että mediakasvatus tulee integroida jokaikiseen oppiaineeseen siten, että media välineenä, sisältönä ja subjektina (ks. Vesterinen 2007, 75-76) on luonteva osa koulun arkea samalla tavalla kuin se on jo osa oppilaiden arkea. Ymmärrettävästi tämä ei ole täysin ongelmatonta. Kuten Olli Vesterinenkin (2007, 81) kirjoittaa "todellisuudessa koulujen mediakasvatus on laajassa mittakaavassa kautta aikojen kangerrellut välineiden ja ohjelmistojen puutteen, vaikeiden tekijänoikeuskysymysten ja opettajien tietojen, taitojen ja asenteiden takia." Kouluinstituution suhdetta mediaan leimaa eräänlainen lukkosyndrooma: tietokoneet lukitaan ATK-luokkaan, videokamerat kaappeihin. Kännykköjen ja mp3-soitinten on pysyttävä repussa. Pahimmassa tapauksessa oppilaan oma kiinnostus mediaa kohtaan palkitaan jälki-istunnolla. Konkreettisiin lukkoihin on olemassa onneksi avain, mutta miten aukaistaan lukot opettajien asenteissa? Vesterinen (2007, 80) peräänkuuluttaa, että mediakasvatuksessa tulisi laajentaa käsitystä perinteisistä, institutionaalisista media- ja informaatiolukutaidoista kohti ihmistenvälisen informaalin tiedonrakentumisen kulttuuria, ns. sosiaalista mediaa. Hän myös ehdottaa, että sosiaalinen media voidaan ottaa koulutyöhön mukaan, erityisesti osaksi opetusta ja opiskelua (2007, 82). Vesterinen muistuttaa, ettei sosiaalisen median hyödyntäminen ole itseisarvo. "Vasta jos nähdään, että tämä on mielekäs tapa ottaa lasten ja nuorten mediakulttuuria
osaksi koulutyötä ja että pedagogisessa mielessä opettajan ja oppilaiden toimintaa
voidaan tukea näillä sovelluksilla, on syytä alkaa suunnitella, miten sosiaalinen me-
dia voisi oikeasti muodostua osaksi oman koulun toimintaa." (Vesterinen 2007, 83.)
Vesterinen tahtoo "mediasivistyneitä opettajia kentälle" (2007, 78). Mistä sellaisia tulee? Opettajankoulutus ei mielestäni tarjoa eväitä todelliseen mediasivistykseen, jossa osattaisiin ottaa huomioon oppilaiden omat kiinnostuksenkohteet ja sosiaalinen media. Mediakasvatuksen opinnot eivät ole pakollisia ja sellaiset opettajaopiskelijat, jotka sitä tarvitsisivat tuskin kyseisiä opintoja valitsevat. Minutkin ohjasi mediakasvatuksen pariin lähinnä graduni viivästymisen aiheuttama aukko aikataulussa. Onneksi.
Lähde:
Vesterinen, Olli 2007. Mediakasvatus oppilaitosinstituution yhte(nä)isenä alueena. Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen Kynäslahti, Kupiainen & Lehtonen (toim.) Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007. http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf tark. 11.10.2010
Minusta tulee äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Tämä on viimeinen syksyni yliopistolla, joten ajattelin rykäistä mediakasvatuksen opintokokonaisuuden, koska en mitään muutakaan keksinyt. Mediakasvatus ei ole minusta ollut koskaan erityisen mielenkiintoista ja olenkin pystynyt välttämään koko aiheen melko luontevasti opintojeni aikana. Suurin syy mediakasvatuksen opintojen aloittamiseen minulla oli se, että raahautuisin edes muutaman kerran viikossa yliopistolle. En uskonut oppivani mitään sinänsä uutta vaan ainoa hyöty, jota mediakasvatuksen opinnoista ajattelin saavani, olisi suoritusmerkintä.
Asenteeni mediakasvatukseen onkin ollut aina melko negatiivinen. Koen olevani ns. vanhan liiton opettaja, jonka mielestä tie onneen ja eheyteen löytyy kaunokirjallisuudesta mieluummin kuin internetistä. Olen vakaasti sitä mieltä, että mediasisällöt ovat pakollinen paha äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineessa ja ne voitaisiin aivan hyvin sysätä myös jonkin toisen aineen riesaksi.
Hämmästyksekseni olen huomannut mediakasvatusten opintojen olevan todella inspiroivia. Tenttikirjoja lukiessani olen saanut ideoita opetusmentelmistä ja tehtävistä niin luovaan kirjoittamiseen kuin kielenhuoltoonkin liittyen. Ymmärrykseni median käsitteestä lähtien on syventynyt. Mikä tärkeintä, negatiivinen asenteeni on muuttunut hieman positiivisempaan suuntaan. Olen edelleen sitä mieltä, että äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineessa on liikaa sisältöjä ja että suomalaisessa koulujärjestelmässä tulisi keskittyä
enemmän kaunokirjallisuuden opetukseen ja syvällisempään ymmärrykseen. Mutta olen myös sitä mieltä, että mediakasvatus tulee integroida jokaikiseen oppiaineeseen siten, että media välineenä, sisältönä ja subjektina (ks. Vesterinen 2007, 75-76) on luonteva osa koulun arkea samalla tavalla kuin se on jo osa oppilaiden arkea. Ymmärrettävästi tämä ei ole täysin ongelmatonta. Kuten Olli Vesterinenkin (2007, 81) kirjoittaa "todellisuudessa koulujen mediakasvatus on laajassa mittakaavassa kautta aikojen kangerrellut välineiden ja ohjelmistojen puutteen, vaikeiden tekijänoikeuskysymysten ja opettajien tietojen, taitojen ja asenteiden takia." Kouluinstituution suhdetta mediaan leimaa eräänlainen lukkosyndrooma: tietokoneet lukitaan ATK-luokkaan, videokamerat kaappeihin. Kännykköjen ja mp3-soitinten on pysyttävä repussa. Pahimmassa tapauksessa oppilaan oma kiinnostus mediaa kohtaan palkitaan jälki-istunnolla. Konkreettisiin lukkoihin on olemassa onneksi avain, mutta miten aukaistaan lukot opettajien asenteissa? Vesterinen (2007, 80) peräänkuuluttaa, että mediakasvatuksessa tulisi laajentaa käsitystä perinteisistä, institutionaalisista media- ja informaatiolukutaidoista kohti ihmistenvälisen informaalin tiedonrakentumisen kulttuuria, ns. sosiaalista mediaa. Hän myös ehdottaa, että sosiaalinen media voidaan ottaa koulutyöhön mukaan, erityisesti osaksi opetusta ja opiskelua (2007, 82). Vesterinen muistuttaa, ettei sosiaalisen median hyödyntäminen ole itseisarvo. "Vasta jos nähdään, että tämä on mielekäs tapa ottaa lasten ja nuorten mediakulttuuria
osaksi koulutyötä ja että pedagogisessa mielessä opettajan ja oppilaiden toimintaa
voidaan tukea näillä sovelluksilla, on syytä alkaa suunnitella, miten sosiaalinen me-
dia voisi oikeasti muodostua osaksi oman koulun toimintaa." (Vesterinen 2007, 83.)
Vesterinen tahtoo "mediasivistyneitä opettajia kentälle" (2007, 78). Mistä sellaisia tulee? Opettajankoulutus ei mielestäni tarjoa eväitä todelliseen mediasivistykseen, jossa osattaisiin ottaa huomioon oppilaiden omat kiinnostuksenkohteet ja sosiaalinen media. Mediakasvatuksen opinnot eivät ole pakollisia ja sellaiset opettajaopiskelijat, jotka sitä tarvitsisivat tuskin kyseisiä opintoja valitsevat. Minutkin ohjasi mediakasvatuksen pariin lähinnä graduni viivästymisen aiheuttama aukko aikataulussa. Onneksi.
Lähde:
Vesterinen, Olli 2007. Mediakasvatus oppilaitosinstituution yhte(nä)isenä alueena. Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen Kynäslahti, Kupiainen & Lehtonen (toim.) Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007. http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf tark. 11.10.2010
lauantai 2. lokakuuta 2010
Kuvantulkinnasta kansallistunteen kohottamiseen
Pohdin jo aikaisemmassa kirjoituksessani kuvien merkitystä lähinnä verkkojulkaisuissa. Päädyin siihen, että usein verkkouutisissa visuaaliset elementit ovat lähinnä kuvituksen muodossa. (ks. esim. http://www.mtv3.fi/uutiset/talous.shtml/arkistot/talous/2010/10/1197606). Verkkojulkaisuissa kuvat ja videot usein saattavat olla myös itse "uutinen" kuten tässä esimerkissä, jossa Kim Kardashian esiintyy ilman meikkiä (http://www.iltalehti.fi/nettitv/?27334923). Iltalehden verkkolehden terveys-sivuilta huomasin kuvan, jota tahdon tässä nyt lähemmin tarkastella. Tämä kuva liittyy raporttiin, jossa on selvitetty OECD-valtioiden lihavimmat kansalaiset. Iltalehti.fi-sivuston etusivulta on kuvallinen linkki raporttia käsittelevään uutiseen. Kuvassa näkyy kaksi ihmistä, joista toinen on selkeästi ylipainoinen. Kuvan päälle on asetettu teksti "Katso, miten Suomi pärjäsi" ja kuvan alapuolella lukee "Täältä löytyvät maailman lihavimmat ihmiset". Vaikka mikään itse kuvassa ei sinänsä viittaa siihen, että kuvan ihmiset ovat olisivat todella suomalaisia, kuvan päälle asetettu kehotus "Katso, miten Suomi pärjäsi" herättää assosiaatioita siitä, että henkilöt olisivat suomalaisia. Uutinen herättää ainakin minussa pienimuotoista häpeää: voi ei, taasko me suomalaiset olemme mokanneet jossakin! Finland, zero points.
Ulla Oksanen tarkastelee artikkelissaan Maisemakuvia tietoyhteiskunnasta v. 2015 lukiolaisten piirroksia mm. näkökulman kautta. Oksanen (2007, 31) eläytyy tuottajan kuvitteelliseen katseeseen, joka tarkastelee ”maisemaa” korkealta vinosta yläkulmasta siten että horisontti jää korkealle kuvarajauksen yläpuolelle. Oksanen nostaa esiin myös Marinin ajatuksen kaikenkattavasta katseesta, jonka kautta katsoja voi kokea tilan visuaalisen hallinnan ja kontrollin tunteita (Oksanen 2007, 32).Oksanen vertaa tarkastelemaansa kuvaa myös Kressin ja Van Leeuwenin näkemykseen katseiden suunnista. Katseiden suunnat ilmentävät heidän mukaansa sosiaaliseen vuorovaikutukseen liittyviä merkitysten koodauksia. (Oksanen 2007, 33.) Kun lihavuuteen liiittyvän uutisen kuvaa tarkastellaan tästä näkökulmasta, huomataan, että kuva on otettu hieman kohteen yläpuolelta. Ei niin korkealta, että hallinnan tunteet olisivat alleviivattuja, mutta kuitenkin sen verran kohteen yläpuolelta, että katsoja saa rauhassa kokea paheksunnan ja ylenkatseen tunteita. Päällimäisenä tunteena on kuitenkin edelleen häpeä: me suomalaiset olemme yksi maailman lihavimmista kansoista.
Kun siirryn linkin kautta itse uutiseen, käsitykseni muuttuu välittömästi. Heti kuvan yläpuolella on teksti "Tuoreen raportin mukaan suomalaiset eivät olekaan muihin vertailtaessa ihan niin lihava kansa kuin mitä monesti oletamme." Kuva on Colourboxin kansainvälisestä kuvapankista, eivätkä kuvan henkilöt liity millään tavalla kyseiseen uutiseen. Se, että Suomi on listassa kahdeksantenatoista, puolessa välissä, ei herätä minussa enää mitään suurempia tunteita, koska olen niin huojentunut siitä, että kuvassa olevat ihmiset eivät olleetkaan (välttämättä) suomalaisia, ja meistä ainoastaan joka toinen aikuisikäinen henkilö on ylipainoinen.
Lähteet:
Oksanen, Ulla 2007. Maisemakuvia tietoyhteiskunnasta v. 2015 – sosiosemiotiikan näkökulmia nuorten
kuvallisiin metaforiin. Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen. Kynäslahti, Kupiainen & Lehtonen (toim.) Mediakasvatuksen julkaisuja 1/2007. http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf tark 2.10.2010
http://www.iltalehti.fi/nettitv/?27334923 tark. 2.10.2010
http://www.iltalehti.fi/terveys/2010092812419836_tr.shtml tark. 2.10.2010
http://www.mtv3.fi/uutiset/talous.shtml/arkistot/talous/2010/10/1197606 tark. 2.10.2010
Ulla Oksanen tarkastelee artikkelissaan Maisemakuvia tietoyhteiskunnasta v. 2015 lukiolaisten piirroksia mm. näkökulman kautta. Oksanen (2007, 31) eläytyy tuottajan kuvitteelliseen katseeseen, joka tarkastelee ”maisemaa” korkealta vinosta yläkulmasta siten että horisontti jää korkealle kuvarajauksen yläpuolelle. Oksanen nostaa esiin myös Marinin ajatuksen kaikenkattavasta katseesta, jonka kautta katsoja voi kokea tilan visuaalisen hallinnan ja kontrollin tunteita (Oksanen 2007, 32).Oksanen vertaa tarkastelemaansa kuvaa myös Kressin ja Van Leeuwenin näkemykseen katseiden suunnista. Katseiden suunnat ilmentävät heidän mukaansa sosiaaliseen vuorovaikutukseen liittyviä merkitysten koodauksia. (Oksanen 2007, 33.) Kun lihavuuteen liiittyvän uutisen kuvaa tarkastellaan tästä näkökulmasta, huomataan, että kuva on otettu hieman kohteen yläpuolelta. Ei niin korkealta, että hallinnan tunteet olisivat alleviivattuja, mutta kuitenkin sen verran kohteen yläpuolelta, että katsoja saa rauhassa kokea paheksunnan ja ylenkatseen tunteita. Päällimäisenä tunteena on kuitenkin edelleen häpeä: me suomalaiset olemme yksi maailman lihavimmista kansoista.
Kun siirryn linkin kautta itse uutiseen, käsitykseni muuttuu välittömästi. Heti kuvan yläpuolella on teksti "Tuoreen raportin mukaan suomalaiset eivät olekaan muihin vertailtaessa ihan niin lihava kansa kuin mitä monesti oletamme." Kuva on Colourboxin kansainvälisestä kuvapankista, eivätkä kuvan henkilöt liity millään tavalla kyseiseen uutiseen. Se, että Suomi on listassa kahdeksantenatoista, puolessa välissä, ei herätä minussa enää mitään suurempia tunteita, koska olen niin huojentunut siitä, että kuvassa olevat ihmiset eivät olleetkaan (välttämättä) suomalaisia, ja meistä ainoastaan joka toinen aikuisikäinen henkilö on ylipainoinen.
Lähteet:
Oksanen, Ulla 2007. Maisemakuvia tietoyhteiskunnasta v. 2015 – sosiosemiotiikan näkökulmia nuorten
kuvallisiin metaforiin. Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen. Kynäslahti, Kupiainen & Lehtonen (toim.) Mediakasvatuksen julkaisuja 1/2007. http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf tark 2.10.2010
http://www.iltalehti.fi/nettitv/?27334923 tark. 2.10.2010
http://www.iltalehti.fi/terveys/2010092812419836_tr.shtml tark. 2.10.2010
http://www.mtv3.fi/uutiset/talous.shtml/arkistot/talous/2010/10/1197606 tark. 2.10.2010
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)