maanantai 11. lokakuuta 2010
Kommentointia alkoholimainontaan
Näin eräänä iltana LoL-liköörin mainoksen televisiosta ja vaikka aikaisemmin kirjoitinkin aiheesta, että alkoholimainonta ei ole yksin syyllinen lasten juopotteluun, hätkähdytti mainos häikäilemättömyydellään. Mainoksessa pyöriteltiin LoL-ilmauksen lisäksi muitakin nuorten käyttämiä, lähinnä sosiaalisesta mediasta tuttuja ilmauksia. Pullon kyljessä lukee sanat "Chill, cheer, chat, flirt, joke, dance, deep", jotka luovat mielikuvia siitä, miten LoL-likööriä juomalla voi rentoutua, pitää hauskaa ja olla hauska. Juoma itsessään on väriltään iloisen oranssi ja maultaa hedelmäinen ja pehmeä, toisin sanoen makea ja helposti juotava. Voisin kuvitella, että kyseessä on tuote, joka vetoaa ja on suunnattu alle parikymppisiin. Valitettavasti tuosta ikäryhmästä on vain pieni osa niitä, jotka ovat tarpeeksi vanhoja kyseistä juomaa nauttimaan. Alaikäisten alkoholinkäyttö on Suomessa on mittava ongelma - vai markkinarako?
Lukot auki!
Tänään ei huvittaisi. Olen koko aamupäivän etsinyt inspiraatiota niin Aamulehdestä, facebookista kuin muotiblogeistakin - turhaan. Siispä ei auta muu kuin ottaa rautalanka kauniiseen käteen ja alkaa väntää.
Minusta tulee äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Tämä on viimeinen syksyni yliopistolla, joten ajattelin rykäistä mediakasvatuksen opintokokonaisuuden, koska en mitään muutakaan keksinyt. Mediakasvatus ei ole minusta ollut koskaan erityisen mielenkiintoista ja olenkin pystynyt välttämään koko aiheen melko luontevasti opintojeni aikana. Suurin syy mediakasvatuksen opintojen aloittamiseen minulla oli se, että raahautuisin edes muutaman kerran viikossa yliopistolle. En uskonut oppivani mitään sinänsä uutta vaan ainoa hyöty, jota mediakasvatuksen opinnoista ajattelin saavani, olisi suoritusmerkintä.
Asenteeni mediakasvatukseen onkin ollut aina melko negatiivinen. Koen olevani ns. vanhan liiton opettaja, jonka mielestä tie onneen ja eheyteen löytyy kaunokirjallisuudesta mieluummin kuin internetistä. Olen vakaasti sitä mieltä, että mediasisällöt ovat pakollinen paha äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineessa ja ne voitaisiin aivan hyvin sysätä myös jonkin toisen aineen riesaksi.
Hämmästyksekseni olen huomannut mediakasvatusten opintojen olevan todella inspiroivia. Tenttikirjoja lukiessani olen saanut ideoita opetusmentelmistä ja tehtävistä niin luovaan kirjoittamiseen kuin kielenhuoltoonkin liittyen. Ymmärrykseni median käsitteestä lähtien on syventynyt. Mikä tärkeintä, negatiivinen asenteeni on muuttunut hieman positiivisempaan suuntaan. Olen edelleen sitä mieltä, että äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineessa on liikaa sisältöjä ja että suomalaisessa koulujärjestelmässä tulisi keskittyä
enemmän kaunokirjallisuuden opetukseen ja syvällisempään ymmärrykseen. Mutta olen myös sitä mieltä, että mediakasvatus tulee integroida jokaikiseen oppiaineeseen siten, että media välineenä, sisältönä ja subjektina (ks. Vesterinen 2007, 75-76) on luonteva osa koulun arkea samalla tavalla kuin se on jo osa oppilaiden arkea. Ymmärrettävästi tämä ei ole täysin ongelmatonta. Kuten Olli Vesterinenkin (2007, 81) kirjoittaa "todellisuudessa koulujen mediakasvatus on laajassa mittakaavassa kautta aikojen kangerrellut välineiden ja ohjelmistojen puutteen, vaikeiden tekijänoikeuskysymysten ja opettajien tietojen, taitojen ja asenteiden takia." Kouluinstituution suhdetta mediaan leimaa eräänlainen lukkosyndrooma: tietokoneet lukitaan ATK-luokkaan, videokamerat kaappeihin. Kännykköjen ja mp3-soitinten on pysyttävä repussa. Pahimmassa tapauksessa oppilaan oma kiinnostus mediaa kohtaan palkitaan jälki-istunnolla. Konkreettisiin lukkoihin on olemassa onneksi avain, mutta miten aukaistaan lukot opettajien asenteissa? Vesterinen (2007, 80) peräänkuuluttaa, että mediakasvatuksessa tulisi laajentaa käsitystä perinteisistä, institutionaalisista media- ja informaatiolukutaidoista kohti ihmistenvälisen informaalin tiedonrakentumisen kulttuuria, ns. sosiaalista mediaa. Hän myös ehdottaa, että sosiaalinen media voidaan ottaa koulutyöhön mukaan, erityisesti osaksi opetusta ja opiskelua (2007, 82). Vesterinen muistuttaa, ettei sosiaalisen median hyödyntäminen ole itseisarvo. "Vasta jos nähdään, että tämä on mielekäs tapa ottaa lasten ja nuorten mediakulttuuria
osaksi koulutyötä ja että pedagogisessa mielessä opettajan ja oppilaiden toimintaa
voidaan tukea näillä sovelluksilla, on syytä alkaa suunnitella, miten sosiaalinen me-
dia voisi oikeasti muodostua osaksi oman koulun toimintaa." (Vesterinen 2007, 83.)
Vesterinen tahtoo "mediasivistyneitä opettajia kentälle" (2007, 78). Mistä sellaisia tulee? Opettajankoulutus ei mielestäni tarjoa eväitä todelliseen mediasivistykseen, jossa osattaisiin ottaa huomioon oppilaiden omat kiinnostuksenkohteet ja sosiaalinen media. Mediakasvatuksen opinnot eivät ole pakollisia ja sellaiset opettajaopiskelijat, jotka sitä tarvitsisivat tuskin kyseisiä opintoja valitsevat. Minutkin ohjasi mediakasvatuksen pariin lähinnä graduni viivästymisen aiheuttama aukko aikataulussa. Onneksi.
Lähde:
Vesterinen, Olli 2007. Mediakasvatus oppilaitosinstituution yhte(nä)isenä alueena. Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen Kynäslahti, Kupiainen & Lehtonen (toim.) Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007. http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf tark. 11.10.2010
Minusta tulee äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Tämä on viimeinen syksyni yliopistolla, joten ajattelin rykäistä mediakasvatuksen opintokokonaisuuden, koska en mitään muutakaan keksinyt. Mediakasvatus ei ole minusta ollut koskaan erityisen mielenkiintoista ja olenkin pystynyt välttämään koko aiheen melko luontevasti opintojeni aikana. Suurin syy mediakasvatuksen opintojen aloittamiseen minulla oli se, että raahautuisin edes muutaman kerran viikossa yliopistolle. En uskonut oppivani mitään sinänsä uutta vaan ainoa hyöty, jota mediakasvatuksen opinnoista ajattelin saavani, olisi suoritusmerkintä.
Asenteeni mediakasvatukseen onkin ollut aina melko negatiivinen. Koen olevani ns. vanhan liiton opettaja, jonka mielestä tie onneen ja eheyteen löytyy kaunokirjallisuudesta mieluummin kuin internetistä. Olen vakaasti sitä mieltä, että mediasisällöt ovat pakollinen paha äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineessa ja ne voitaisiin aivan hyvin sysätä myös jonkin toisen aineen riesaksi.
Hämmästyksekseni olen huomannut mediakasvatusten opintojen olevan todella inspiroivia. Tenttikirjoja lukiessani olen saanut ideoita opetusmentelmistä ja tehtävistä niin luovaan kirjoittamiseen kuin kielenhuoltoonkin liittyen. Ymmärrykseni median käsitteestä lähtien on syventynyt. Mikä tärkeintä, negatiivinen asenteeni on muuttunut hieman positiivisempaan suuntaan. Olen edelleen sitä mieltä, että äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineessa on liikaa sisältöjä ja että suomalaisessa koulujärjestelmässä tulisi keskittyä
enemmän kaunokirjallisuuden opetukseen ja syvällisempään ymmärrykseen. Mutta olen myös sitä mieltä, että mediakasvatus tulee integroida jokaikiseen oppiaineeseen siten, että media välineenä, sisältönä ja subjektina (ks. Vesterinen 2007, 75-76) on luonteva osa koulun arkea samalla tavalla kuin se on jo osa oppilaiden arkea. Ymmärrettävästi tämä ei ole täysin ongelmatonta. Kuten Olli Vesterinenkin (2007, 81) kirjoittaa "todellisuudessa koulujen mediakasvatus on laajassa mittakaavassa kautta aikojen kangerrellut välineiden ja ohjelmistojen puutteen, vaikeiden tekijänoikeuskysymysten ja opettajien tietojen, taitojen ja asenteiden takia." Kouluinstituution suhdetta mediaan leimaa eräänlainen lukkosyndrooma: tietokoneet lukitaan ATK-luokkaan, videokamerat kaappeihin. Kännykköjen ja mp3-soitinten on pysyttävä repussa. Pahimmassa tapauksessa oppilaan oma kiinnostus mediaa kohtaan palkitaan jälki-istunnolla. Konkreettisiin lukkoihin on olemassa onneksi avain, mutta miten aukaistaan lukot opettajien asenteissa? Vesterinen (2007, 80) peräänkuuluttaa, että mediakasvatuksessa tulisi laajentaa käsitystä perinteisistä, institutionaalisista media- ja informaatiolukutaidoista kohti ihmistenvälisen informaalin tiedonrakentumisen kulttuuria, ns. sosiaalista mediaa. Hän myös ehdottaa, että sosiaalinen media voidaan ottaa koulutyöhön mukaan, erityisesti osaksi opetusta ja opiskelua (2007, 82). Vesterinen muistuttaa, ettei sosiaalisen median hyödyntäminen ole itseisarvo. "Vasta jos nähdään, että tämä on mielekäs tapa ottaa lasten ja nuorten mediakulttuuria
osaksi koulutyötä ja että pedagogisessa mielessä opettajan ja oppilaiden toimintaa
voidaan tukea näillä sovelluksilla, on syytä alkaa suunnitella, miten sosiaalinen me-
dia voisi oikeasti muodostua osaksi oman koulun toimintaa." (Vesterinen 2007, 83.)
Vesterinen tahtoo "mediasivistyneitä opettajia kentälle" (2007, 78). Mistä sellaisia tulee? Opettajankoulutus ei mielestäni tarjoa eväitä todelliseen mediasivistykseen, jossa osattaisiin ottaa huomioon oppilaiden omat kiinnostuksenkohteet ja sosiaalinen media. Mediakasvatuksen opinnot eivät ole pakollisia ja sellaiset opettajaopiskelijat, jotka sitä tarvitsisivat tuskin kyseisiä opintoja valitsevat. Minutkin ohjasi mediakasvatuksen pariin lähinnä graduni viivästymisen aiheuttama aukko aikataulussa. Onneksi.
Lähde:
Vesterinen, Olli 2007. Mediakasvatus oppilaitosinstituution yhte(nä)isenä alueena. Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen Kynäslahti, Kupiainen & Lehtonen (toim.) Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007. http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf tark. 11.10.2010
lauantai 2. lokakuuta 2010
Kuvantulkinnasta kansallistunteen kohottamiseen
Pohdin jo aikaisemmassa kirjoituksessani kuvien merkitystä lähinnä verkkojulkaisuissa. Päädyin siihen, että usein verkkouutisissa visuaaliset elementit ovat lähinnä kuvituksen muodossa. (ks. esim. http://www.mtv3.fi/uutiset/talous.shtml/arkistot/talous/2010/10/1197606). Verkkojulkaisuissa kuvat ja videot usein saattavat olla myös itse "uutinen" kuten tässä esimerkissä, jossa Kim Kardashian esiintyy ilman meikkiä (http://www.iltalehti.fi/nettitv/?27334923). Iltalehden verkkolehden terveys-sivuilta huomasin kuvan, jota tahdon tässä nyt lähemmin tarkastella. Tämä kuva liittyy raporttiin, jossa on selvitetty OECD-valtioiden lihavimmat kansalaiset. Iltalehti.fi-sivuston etusivulta on kuvallinen linkki raporttia käsittelevään uutiseen. Kuvassa näkyy kaksi ihmistä, joista toinen on selkeästi ylipainoinen. Kuvan päälle on asetettu teksti "Katso, miten Suomi pärjäsi" ja kuvan alapuolella lukee "Täältä löytyvät maailman lihavimmat ihmiset". Vaikka mikään itse kuvassa ei sinänsä viittaa siihen, että kuvan ihmiset ovat olisivat todella suomalaisia, kuvan päälle asetettu kehotus "Katso, miten Suomi pärjäsi" herättää assosiaatioita siitä, että henkilöt olisivat suomalaisia. Uutinen herättää ainakin minussa pienimuotoista häpeää: voi ei, taasko me suomalaiset olemme mokanneet jossakin! Finland, zero points.
Ulla Oksanen tarkastelee artikkelissaan Maisemakuvia tietoyhteiskunnasta v. 2015 lukiolaisten piirroksia mm. näkökulman kautta. Oksanen (2007, 31) eläytyy tuottajan kuvitteelliseen katseeseen, joka tarkastelee ”maisemaa” korkealta vinosta yläkulmasta siten että horisontti jää korkealle kuvarajauksen yläpuolelle. Oksanen nostaa esiin myös Marinin ajatuksen kaikenkattavasta katseesta, jonka kautta katsoja voi kokea tilan visuaalisen hallinnan ja kontrollin tunteita (Oksanen 2007, 32).Oksanen vertaa tarkastelemaansa kuvaa myös Kressin ja Van Leeuwenin näkemykseen katseiden suunnista. Katseiden suunnat ilmentävät heidän mukaansa sosiaaliseen vuorovaikutukseen liittyviä merkitysten koodauksia. (Oksanen 2007, 33.) Kun lihavuuteen liiittyvän uutisen kuvaa tarkastellaan tästä näkökulmasta, huomataan, että kuva on otettu hieman kohteen yläpuolelta. Ei niin korkealta, että hallinnan tunteet olisivat alleviivattuja, mutta kuitenkin sen verran kohteen yläpuolelta, että katsoja saa rauhassa kokea paheksunnan ja ylenkatseen tunteita. Päällimäisenä tunteena on kuitenkin edelleen häpeä: me suomalaiset olemme yksi maailman lihavimmista kansoista.
Kun siirryn linkin kautta itse uutiseen, käsitykseni muuttuu välittömästi. Heti kuvan yläpuolella on teksti "Tuoreen raportin mukaan suomalaiset eivät olekaan muihin vertailtaessa ihan niin lihava kansa kuin mitä monesti oletamme." Kuva on Colourboxin kansainvälisestä kuvapankista, eivätkä kuvan henkilöt liity millään tavalla kyseiseen uutiseen. Se, että Suomi on listassa kahdeksantenatoista, puolessa välissä, ei herätä minussa enää mitään suurempia tunteita, koska olen niin huojentunut siitä, että kuvassa olevat ihmiset eivät olleetkaan (välttämättä) suomalaisia, ja meistä ainoastaan joka toinen aikuisikäinen henkilö on ylipainoinen.
Lähteet:
Oksanen, Ulla 2007. Maisemakuvia tietoyhteiskunnasta v. 2015 – sosiosemiotiikan näkökulmia nuorten
kuvallisiin metaforiin. Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen. Kynäslahti, Kupiainen & Lehtonen (toim.) Mediakasvatuksen julkaisuja 1/2007. http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf tark 2.10.2010
http://www.iltalehti.fi/nettitv/?27334923 tark. 2.10.2010
http://www.iltalehti.fi/terveys/2010092812419836_tr.shtml tark. 2.10.2010
http://www.mtv3.fi/uutiset/talous.shtml/arkistot/talous/2010/10/1197606 tark. 2.10.2010
Ulla Oksanen tarkastelee artikkelissaan Maisemakuvia tietoyhteiskunnasta v. 2015 lukiolaisten piirroksia mm. näkökulman kautta. Oksanen (2007, 31) eläytyy tuottajan kuvitteelliseen katseeseen, joka tarkastelee ”maisemaa” korkealta vinosta yläkulmasta siten että horisontti jää korkealle kuvarajauksen yläpuolelle. Oksanen nostaa esiin myös Marinin ajatuksen kaikenkattavasta katseesta, jonka kautta katsoja voi kokea tilan visuaalisen hallinnan ja kontrollin tunteita (Oksanen 2007, 32).Oksanen vertaa tarkastelemaansa kuvaa myös Kressin ja Van Leeuwenin näkemykseen katseiden suunnista. Katseiden suunnat ilmentävät heidän mukaansa sosiaaliseen vuorovaikutukseen liittyviä merkitysten koodauksia. (Oksanen 2007, 33.) Kun lihavuuteen liiittyvän uutisen kuvaa tarkastellaan tästä näkökulmasta, huomataan, että kuva on otettu hieman kohteen yläpuolelta. Ei niin korkealta, että hallinnan tunteet olisivat alleviivattuja, mutta kuitenkin sen verran kohteen yläpuolelta, että katsoja saa rauhassa kokea paheksunnan ja ylenkatseen tunteita. Päällimäisenä tunteena on kuitenkin edelleen häpeä: me suomalaiset olemme yksi maailman lihavimmista kansoista.
Kun siirryn linkin kautta itse uutiseen, käsitykseni muuttuu välittömästi. Heti kuvan yläpuolella on teksti "Tuoreen raportin mukaan suomalaiset eivät olekaan muihin vertailtaessa ihan niin lihava kansa kuin mitä monesti oletamme." Kuva on Colourboxin kansainvälisestä kuvapankista, eivätkä kuvan henkilöt liity millään tavalla kyseiseen uutiseen. Se, että Suomi on listassa kahdeksantenatoista, puolessa välissä, ei herätä minussa enää mitään suurempia tunteita, koska olen niin huojentunut siitä, että kuvassa olevat ihmiset eivät olleetkaan (välttämättä) suomalaisia, ja meistä ainoastaan joka toinen aikuisikäinen henkilö on ylipainoinen.
Lähteet:
Oksanen, Ulla 2007. Maisemakuvia tietoyhteiskunnasta v. 2015 – sosiosemiotiikan näkökulmia nuorten
kuvallisiin metaforiin. Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen. Kynäslahti, Kupiainen & Lehtonen (toim.) Mediakasvatuksen julkaisuja 1/2007. http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf tark 2.10.2010
http://www.iltalehti.fi/nettitv/?27334923 tark. 2.10.2010
http://www.iltalehti.fi/terveys/2010092812419836_tr.shtml tark. 2.10.2010
http://www.mtv3.fi/uutiset/talous.shtml/arkistot/talous/2010/10/1197606 tark. 2.10.2010
keskiviikko 29. syyskuuta 2010
Gallup!
Huomasin Aamulehden kotisivuilla melko mielenkiintoisen spekulaation siitä, pitäisikö Julkisen sanan neuvoston laatia säännöt verkkokeskusteluille.
http://www.aamulehti.fi/uutiset/kotimaa/jsn-saattaa-laatia-omat-saannot-verkkokeskusteluille/192011
Mitä mieltä olette? Millaiset nämä säännöt olisivat ja olisiko niille tarvetta?
http://www.aamulehti.fi/uutiset/kotimaa/jsn-saattaa-laatia-omat-saannot-verkkokeskusteluille/192011
Mitä mieltä olette? Millaiset nämä säännöt olisivat ja olisiko niille tarvetta?
Riippuu mediapaastosta.
Mediapaasto. Jep jep. Maanantai-iltapäivästä lähtien olen pureskellut jatkuvasti kiellettyä hedelmää. En tosin kovinkaan nautiskellen vaan lähinnä kahlatessani mediakasvatuksen tenttikirjoja, jotka käsittelevät, yllätysyllätys, mediaa. Olen ollut myös luennolla, jossa käytettiin mediaa ja puhuttiin siitä sekä kirjoittanut esseetä medialukutaidosta. Silloin, kun en ole tehnyt mediaan liittyviä koulutehtäviä, olen yrittänyt rentoutua katsomalla telkkaria ja lukemalla sanomalehteä, mutta olenkin huomannut pohtivani ja reflektoivani omaa mediankäyttöäni ja medialukutaitoani. Vaikka kuinka olisin tahtonut olla ilman mediaa, se ei ole ollut mahdollista. Tänään käytin kännykkääni kirjanmerkkinä. Oliko se median väärinkäyttöä vai kertooko se vain luovasta medialukutaidosta? Aargh, en tiedä. Ehkä ymmärsin mediapaaston väärin. Paastoan kaikesta muusta, paitsi mediasta.
maanantai 27. syyskuuta 2010
Ripaus medialukutaitoa
Lasse Lipponen (2007, 51-52) määrittelee medialukutaitoisen henkilön sellaiseksi, joka "pystyy hankkimaan tietoa, arvioimaan ja analysoimaan sitä. Hän kykenee myös ilmaisemaan itseään tuottamalla painettuja sekä digitaalisia mediaesityksiä. Lisäksi hän osaa suhtautua krittisesti mediaa ja mediaympäristöä kohtaan." Tämän määritelmän valossa uskoisin, että omat medialukutaitoni ovat suhteellisen hyvät. Lipponen kuitenkin toteaa, että kun puhutaan uudesta tieto- ja viestintätekniikasta ja mediasta, sanotaan niiden vaativan uudenlaista osaamista ja lukutaitoa (Lipponen 2007, 51). Medialukutaito onkin oikeastaan mediatoimijuutta, joka on Lipposen mielestä tärkeä käsite ja ilmiö, koska sen kautta on mahdollista ymmärtää yleistä mediaosaamista ja paikallista ja yhteisöllistä mediaosaamista uudella tavalla, sekä hälventää mahdollista risririitaa näiden näkökulmien välillä (emt. 57).
Medialukutaidosta usein unohtuu oman ilmaisun ja tuottamisen näkökulma. Useimmiten itse tarkastelen mediaa vastaanottajana, enkä välttämättä ajattele itseäni mediatoimijana, kun päivitän Facebook-profiiliani tai kirjoittaessani tätä blogia. Pääasiassa Facebookissa on sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen ja tässä blogissani mediakasvatuskurssin suorittaminen, ei mediatekstin tuottaminen ja julkaisu. Ajattelutapani on kieltämättä auttamattoman vanhanaikainen, mutta täytyy myöntää, että ensimmäiset assosiaationi mediateksistä ovat edelleen sanomalehteen tai televisioon liittyviä. Onneksi internetjulkaisut, esimerkiksi verkkolehdet, tulevat hyvänä kakkosena. Perinteiseen mediatekstiin kuitenkin huomaan suhtautuvani kritiikittömämmin kuin verkkojulkaisuun, vaikka kyseessä olisikin sama lähde. Toisaalta luen esimerkiksi uutisen verkkolehdestä tarkemmin kuin sanomalehdestä.
Hankala ja Linnankylä (2007, 89) pohtivat, että "painettujen sanomalehtien kuolemaa on ennustettu useaan otteeseen, mutta toistaiseksi ennustukset ovat menneet pieleen. Lähes kaikilla sanomalehdillä alkaa jo olla verkkoversio. Ne eivät ainakaan vielä ole juuri vähentäneet painettujen sanomalehtien suosiota, vaikka ovatkin monipuolistaneet lehtien tekstimateriaalia ja ilmaisukeinoja sekä vahvistaneet vuorovaikutuksen ja välittömän keskustelun mahdollisuuksia." Sanomalehden taika on mielestäni sivun kääntämisen mahdollisuus. Otsikot ovat piilossa ja houkutus kääntää sivua on suuri, jos ensimmäisen aukeaman jutut eivät vakuuta. Tämän vuoksi kiinnostavaankiin juttuun keskittyminen on joskus hankalaa, varsinkin kun aamulla on useimmiten kiire. Verkkolehdessä kaikki otsikot ovat samantien esillä ja kiinnostavan uutisen valinta on helppoa. Verkkouutisia luen myös yleensä iltaisin, kun on aikaa istua alas ja keskittyä kunnolla. Minusta on mielenkiintoista, että uutisia lukiessani välineiden mahdollisuudet ikäänkuin kääntyvät ympäri: sanomalehden, joka on konkreettinen esine ja sinänsä hidas väline internetiin verrattuna, luen usein nopeasti silmäillen, kun taas verkkouutiset, jotka päivittyvät nopeasti, tutkin ajan kanssa.
Eräs seikka, johon olen kiinnittänyt huomiota, on visuaalinen ilmaisu sekä sanomalehdissä että verkkojulkaisuissa. Laitinen (2007, 62) korostaa, että visuaalinen viestintä on yhtä lailla tarkoitushakuista kuin vaikkapa verbaalinen viestintä. Hän muistuttaa, että "median ja viihteen kuvastot sisältävät aina muitakin kuin vain puhtaita havainto-objekteja. Ne ovat kulttuurituotteita ja sellaisina täynnä viittauksia kulttuurin osa-alueisiin ja perinteisiin. Ne sisältävät konnotaatiota eli lisämerkityksiä. Visuaalisesta lukutaidosta puhuminen liittyy erityisesti visuaalisen median tuotteiden kulttuurisiin lisämerkityksiin." (Emt. 67.) Kuitenkin mielestäni verkkolehdissä kuvat ovat useimmiten vain kuvituksen tai koristelun asemassa, kun taas sanomalehdissä kuvat ovat yleensä tarkemmin harkittuja ja tärkeä osa kokonaisuutta. Luulen tämän johtuvan siitä, että verkkolehtien uutiset kilpailevat otsikoillaan, kun taas sanomalehdistä silmiin osuvat ensimmäisenä kuvat. Toisaalta verkkolehtien valtti on uutisen nopeus, jolloin uutinen saattaa ihmisten tietoon nopeasti, eikä välttämättä kuvan etsintään jää liiemmin aikaa. Minun on kuitenkin myönnettävä, että koska internetin kuvatulva on rajatonta ja usein täysin turhaa, olen alkanut sulkea siltä silmäni. Toisin sanoen internetissä visuaalinen lukutaitoni on tahallaan huonoa, sillä kuvia on paljon ja usein niiden lähdekin saattaa olla epäluotettava.
Lähteet:
Hankala, Mari & Linnankylä, Pirjo 2007. Sanomalehdestä oppia aktiiviseksi ja mediakriittiseksi kansalaiseksi. Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen. (toim.) Kupiainen, Kynäslahti & Lehtonen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007. http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf tark. 27.9.2010
Laitinen, Sirkka 2007. Kuvaa ymmärtämään – visuaalisen mediatajun ja -taidon
opettamisesta. Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen. (toim.) Kupiainen, Kynäslahti & Lehtonen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007. http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf tark. 27.9.2010
Lipponen, Lasse 2007. Yleisestä mediaosaamisesta paikalliseen ja yhteisölliseen
mediaosaamiseen. Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen. (toim.) Kupiainen, Kynäslahti & Lehtonen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007. http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf tark. 27.9.2010
Medialukutaidosta usein unohtuu oman ilmaisun ja tuottamisen näkökulma. Useimmiten itse tarkastelen mediaa vastaanottajana, enkä välttämättä ajattele itseäni mediatoimijana, kun päivitän Facebook-profiiliani tai kirjoittaessani tätä blogia. Pääasiassa Facebookissa on sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen ja tässä blogissani mediakasvatuskurssin suorittaminen, ei mediatekstin tuottaminen ja julkaisu. Ajattelutapani on kieltämättä auttamattoman vanhanaikainen, mutta täytyy myöntää, että ensimmäiset assosiaationi mediateksistä ovat edelleen sanomalehteen tai televisioon liittyviä. Onneksi internetjulkaisut, esimerkiksi verkkolehdet, tulevat hyvänä kakkosena. Perinteiseen mediatekstiin kuitenkin huomaan suhtautuvani kritiikittömämmin kuin verkkojulkaisuun, vaikka kyseessä olisikin sama lähde. Toisaalta luen esimerkiksi uutisen verkkolehdestä tarkemmin kuin sanomalehdestä.
Hankala ja Linnankylä (2007, 89) pohtivat, että "painettujen sanomalehtien kuolemaa on ennustettu useaan otteeseen, mutta toistaiseksi ennustukset ovat menneet pieleen. Lähes kaikilla sanomalehdillä alkaa jo olla verkkoversio. Ne eivät ainakaan vielä ole juuri vähentäneet painettujen sanomalehtien suosiota, vaikka ovatkin monipuolistaneet lehtien tekstimateriaalia ja ilmaisukeinoja sekä vahvistaneet vuorovaikutuksen ja välittömän keskustelun mahdollisuuksia." Sanomalehden taika on mielestäni sivun kääntämisen mahdollisuus. Otsikot ovat piilossa ja houkutus kääntää sivua on suuri, jos ensimmäisen aukeaman jutut eivät vakuuta. Tämän vuoksi kiinnostavaankiin juttuun keskittyminen on joskus hankalaa, varsinkin kun aamulla on useimmiten kiire. Verkkolehdessä kaikki otsikot ovat samantien esillä ja kiinnostavan uutisen valinta on helppoa. Verkkouutisia luen myös yleensä iltaisin, kun on aikaa istua alas ja keskittyä kunnolla. Minusta on mielenkiintoista, että uutisia lukiessani välineiden mahdollisuudet ikäänkuin kääntyvät ympäri: sanomalehden, joka on konkreettinen esine ja sinänsä hidas väline internetiin verrattuna, luen usein nopeasti silmäillen, kun taas verkkouutiset, jotka päivittyvät nopeasti, tutkin ajan kanssa.
Eräs seikka, johon olen kiinnittänyt huomiota, on visuaalinen ilmaisu sekä sanomalehdissä että verkkojulkaisuissa. Laitinen (2007, 62) korostaa, että visuaalinen viestintä on yhtä lailla tarkoitushakuista kuin vaikkapa verbaalinen viestintä. Hän muistuttaa, että "median ja viihteen kuvastot sisältävät aina muitakin kuin vain puhtaita havainto-objekteja. Ne ovat kulttuurituotteita ja sellaisina täynnä viittauksia kulttuurin osa-alueisiin ja perinteisiin. Ne sisältävät konnotaatiota eli lisämerkityksiä. Visuaalisesta lukutaidosta puhuminen liittyy erityisesti visuaalisen median tuotteiden kulttuurisiin lisämerkityksiin." (Emt. 67.) Kuitenkin mielestäni verkkolehdissä kuvat ovat useimmiten vain kuvituksen tai koristelun asemassa, kun taas sanomalehdissä kuvat ovat yleensä tarkemmin harkittuja ja tärkeä osa kokonaisuutta. Luulen tämän johtuvan siitä, että verkkolehtien uutiset kilpailevat otsikoillaan, kun taas sanomalehdistä silmiin osuvat ensimmäisenä kuvat. Toisaalta verkkolehtien valtti on uutisen nopeus, jolloin uutinen saattaa ihmisten tietoon nopeasti, eikä välttämättä kuvan etsintään jää liiemmin aikaa. Minun on kuitenkin myönnettävä, että koska internetin kuvatulva on rajatonta ja usein täysin turhaa, olen alkanut sulkea siltä silmäni. Toisin sanoen internetissä visuaalinen lukutaitoni on tahallaan huonoa, sillä kuvia on paljon ja usein niiden lähdekin saattaa olla epäluotettava.
Lähteet:
Hankala, Mari & Linnankylä, Pirjo 2007. Sanomalehdestä oppia aktiiviseksi ja mediakriittiseksi kansalaiseksi. Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen. (toim.) Kupiainen, Kynäslahti & Lehtonen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007. http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf tark. 27.9.2010
Laitinen, Sirkka 2007. Kuvaa ymmärtämään – visuaalisen mediatajun ja -taidon
opettamisesta. Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen. (toim.) Kupiainen, Kynäslahti & Lehtonen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007. http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf tark. 27.9.2010
Lipponen, Lasse 2007. Yleisestä mediaosaamisesta paikalliseen ja yhteisölliseen
mediaosaamiseen. Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen. (toim.) Kupiainen, Kynäslahti & Lehtonen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007. http://www.mediakasvatus.fi/publications/ISBN978-952-99964-1-4.pdf tark. 27.9.2010
maanantai 20. syyskuuta 2010
Tarvitaanko Valtion elokuvatarkastamoa?
Tämän illan A-studiossa käsiteltiin niin sopivasti päivän teemaan ja luentoon liittyvää asiaa, että on pakko kirjoittaa muutama kommentti. A-studiossa siis haastateltiin Valtion elokuvatarkastamon johtajaa, Matti Paloheimoa. Reportaasin aiheena oli Elokuvatarkastamon mahdollinen lakkauttaminen. Paloheimon mielestä Elokuvatarkastamo ei vastaa nyky-yhteiskunnan tuomiin haasteisiin; tarkastamo ei pysty enää suojelemaan lapsia haitalliselta materiaalilta, joka on kaikkien tavoitettavissa internetissä. Uudeksi ratkaisuksi Paloheimo ehdottaakin yhteistä koodistoa, jonka mukaan erilaisten sisältöjen maahantuojat luokittelisivat itse tuomansa materiaalin. Paloheimon mukaan tilausta olisi uudelle mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskukselle, mutta hän toteaa myös, että lasten ja vanhempien olisi opittava elämään mediaympäristössä ilman viranomaistakin.
Valtion elokuvatarkastamon kotisivuilla perustellaan ikärajojen asettamista seuraavalla tavalla: "Suomen perustuslaki takaa jokaiselle kansalaiselleen sananvapauden. Lasten sanavapautta voidaan kuitenkin rajoittaa kuvaohjelmien osalta, jos se on tarpeen lasten suojelemiseksi. Kuvaohjelmien ennakkotarkastuksen ensisijainen tavoite on siis lasten suojeleminen. Samalla pyritään kuitenkin perustuslain sananvapaussäännösten mukaisesti huolehtimaan siitä, että lasten sananvapautta ei tarpeettomasti rajoiteta. Ikärajojen avulla siis suojellaan lapsia että estetään lasten sananvapauden tarpeeton rajoittaminen."
Kuten lainauksesta käy ilmi, kuvaohjelmien tarkastaminen on jo lähtökohdiltaan ristiriitaista: yhtäältä sananvapaus tulee turvata mutta toisaalta sitä tulee myös rajoittaa. Valtion elokuvatarkastamon sivuilla mainitaan selkeästi haitallisen materiaalin rajoittaminen. Haitallista sisältöä on seksuaalinen, väkivaltainen, kauhu tai muu näihin verrattava aineisto. Mutta mihin raja on vedettävä, jotta sekä sananvapaus säilyisi että suojelu toteutuisi? Entä mihin raja on vedettävä, jotta lapset saisivat resursseja käsitellä mediasta pursuavaa haitallista materiaalia? Vaikeaksi rajanvedon tekee myös lasten heterogeenisyys. Toiset ovat herkempiä reagoimaan tiettyihin asioihin kuin toiset. Muumilaakson Mörkö voi aiheuttaa voimakastakin kauhua ja ahdistusta, vaikka tuskin ansaitsee otsaansa K-18 -leimaa.
Lähteet:
A-Studio, TV1 20.9.2010
http://www.vet.fi/yleista.php. Tarkistettu 20.9.2010
Valtion elokuvatarkastamon kotisivuilla perustellaan ikärajojen asettamista seuraavalla tavalla: "Suomen perustuslaki takaa jokaiselle kansalaiselleen sananvapauden. Lasten sanavapautta voidaan kuitenkin rajoittaa kuvaohjelmien osalta, jos se on tarpeen lasten suojelemiseksi. Kuvaohjelmien ennakkotarkastuksen ensisijainen tavoite on siis lasten suojeleminen. Samalla pyritään kuitenkin perustuslain sananvapaussäännösten mukaisesti huolehtimaan siitä, että lasten sananvapautta ei tarpeettomasti rajoiteta. Ikärajojen avulla siis suojellaan lapsia että estetään lasten sananvapauden tarpeeton rajoittaminen."
Kuten lainauksesta käy ilmi, kuvaohjelmien tarkastaminen on jo lähtökohdiltaan ristiriitaista: yhtäältä sananvapaus tulee turvata mutta toisaalta sitä tulee myös rajoittaa. Valtion elokuvatarkastamon sivuilla mainitaan selkeästi haitallisen materiaalin rajoittaminen. Haitallista sisältöä on seksuaalinen, väkivaltainen, kauhu tai muu näihin verrattava aineisto. Mutta mihin raja on vedettävä, jotta sekä sananvapaus säilyisi että suojelu toteutuisi? Entä mihin raja on vedettävä, jotta lapset saisivat resursseja käsitellä mediasta pursuavaa haitallista materiaalia? Vaikeaksi rajanvedon tekee myös lasten heterogeenisyys. Toiset ovat herkempiä reagoimaan tiettyihin asioihin kuin toiset. Muumilaakson Mörkö voi aiheuttaa voimakastakin kauhua ja ahdistusta, vaikka tuskin ansaitsee otsaansa K-18 -leimaa.
Lähteet:
A-Studio, TV1 20.9.2010
http://www.vet.fi/yleista.php. Tarkistettu 20.9.2010
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)